Tuomo Grundström: Erilainen Ruuneperi

J. L. Runebergin päivää vietetään ja liputetaan 5. helmikuuta. Kuvan tarjosi Wikipedia, kehykset canva.com

Puhuu kuin Ruuneperi. Näin sanotaan usein poliitikosta tai järjestötoimijasta, joka esittelee asiaansa vuolaasti ja kauniita kielikuvia viljellen.

Kolumnistimme on tehnyt uuden käännöksen Johan Ludvig Runebergin (1804–1877) vähemmän tunnetusta runosta.

Ojan Paavo kertoo sankarista, joka nosti hongat juurineen maasta, kaatoi karhun käsivoimillansa, heitti hevosia aitojen yli ja kaatoi voimamiehet kuin korret. Vaan mikä koitui miehen kohtaloksi? Luetaan ja nautitaan torttukahvit!

– Runebergin tuotannosta tunnetaan, ehkä Vänrikki Stoolin tarinoiden jälkeen, laajimmin Saarijärven Paavo, joka ilmestyi numerona 25 kokoelmassa Idyll och epigram, idyllejä ja muistokirjoituksia. Miksi? Koska Saarijärven Paavo on kansallisromanttinen Paavo, josta on tehty suomalaisen talonpojan ikoni.

Paljon vähemmän tunnettu on saman kokoelman Ojan Paavo, varmaan siksi, että se ei ole kansallisromantiikkaa, vaan pelkkää romantiikkaa. Se on suomennettu 150 vuotta sitten. Tein tälle vuosisadalle uuden käännöksen. Vertailuksi ruotsinkielisen alkutekstin voi katsoa tästä.

Ottakaa uusi Ojan Paavo omaksenne!

Ojan Paavo

Vahva, voimakas tuo Ojan Paavo,

suurin sankar’ Suomen Hämehessä:

vakaana kuin kallio hän seisoi,

kiivaana kuin myrskytuuli liikkui.

Hongat juurineen hän maasta nosti,

karhun kaatoi käsivoimillansa,

hevosia heitti yli aitain,

voimamiehet niin kuin korret kaatoi.

Nytpä seisoi vahva Ojan Paavo

käräjäkartanolla ylpeänä

päätään pitempänä muita

niin kuin ikihonka taimikossa.

Näin hän lausui ääntään korottaen:

”Onko täällä naisen synnyttämää

ketään, joka minut liikkumasta

silmänräpäyksenkään voi estää.

Se saa omaksensa tilukseni,

aarteheni, hopeat ja kullat,

se saa ottaa kaiken karjanikin,

ruumiin, sielun minulta saa ottaa.”

Sillä lailla puhui Ojan Paavo.

Pelkäsivät kaikki seudun miehet

käydä haastajana häntä vastaan.

Väistyi vaieten he etäämmälle.

Ihaillen ja ja ihastellen katsoi

seudun tytöt nuorta sankaria,

sillä seisoi vahva Ojan Paavo

juuri niin kuin honka taimikossa.

Silmät loisti taivaan tähtein lailla,

otsa kirkkaana kuin päivänpaiste.

Hiukset aaltoilivat olkapäillä

niin kuin sulavirta tunturista.

Mutta silloin astui esiin Anna,

seudun tyttöjoukon ihanaisin,

kaunis katsella kuin kuulas aamu.

Hänpä astui Ojan Paavon eteen,

kädet kietoi hänen kaulallensa,

rinnan painoi Paavon rintaa vasten,

posken poskehensa lähenteli,

sitten pyysi taakse astumahan.

Vaan nyt vahva poika voitettuna

liikkumatta seisoi paikallansa,

antautui ja lausui nämä sanat:

”Anna, Anna, sinä vedon voitit.

Sinulle kuuluu kaikki tilukseni,

aarteheni, hopeat ja kullat,

sinä otat kaiken karjanikin.

Ruumis, sielu minun sulle kuuluu.”