Tuomo Grundström: Kääntämisen ja kääntäjien päivä

Kolumnistimme muistuttaa kääntämisen tärkeästä roolista ihmisten ja kulttuurien välisessä kanssakäymisessä.

Syyskuun 30. on kansainvälinen kääntämisen ja kääntäjien päivä. Sitä juhlistettiin tänäkin vuonna monin tavoin.

Minun vaatimaton kääntämiseni on liikkunut lähinnä suomen, ruotsin ja esperanton kolmiossa, ja enimmäkseen lyriikan puolella. Siinä olen aina itseäni paremmassa seurassa.

Tiesittekö, että muun muassa Uuno Kailas käänsi esperantosta.

Uuno Kailas, silloin 17-vuotias heinolalainen koululainen, käänsi L.L. Zamenhofin, ”tri Esperanton” La Vojo -runon ensimmäisen ja neljännen säkeistön v. 1918. Käännös julkaistiin Esperanta Finnlando -lehdessä.

Kailas (1901–1933) teki sittemmin monia runo- ja proosakäännöksiä useista kielistä, mutta esperanto oli ehkä ensimmäinen.

Kailasta käänsi esperantoksi ainakin hänen aikalaisensa J.E.Leppäkoski (1901–1984), jonka suurtyö, Kalevalan esperantokäännös, ilmestyi painettuna 1965.

Täydensin Kailaan käännöstä kolmannella ja neljännellä säkeistöllä 102 vuotta myöhemmin yrittäen asettua aikakauteen, tyylilajiin ja nuorukaisen tuntemuksiin. Alla alkuteksti käännöksineen.

Zamenhof julkaisi runonsa vuonna 1896, kaksi vuotta sen jälkeen, kun kielen uudistusehdotus, hänen itsensä monien muutosvaatimusten vuoksi esittämä kompromissi, oli laajan lehdistökeskustelun päätteeksi hylätty. Tie jäi avoimeksi.

Kirjoittaja on raumalainen vasemmistoliiton varavaltuutettu ja kirkkovaltuutettu.

Uuno Kailas (1901–1933) estis la plej brila stelo de finna poezio en la dudekaj jaroj de pasinta jarcento. Li ankaŭ tradukis el pluraj lingvoj, inter kiuj Esperanto eble estis unua; trovitaĵo de Osmo Buller, traduko de La Vojo de Zamenhof aperinta en Esperanta Finnlando decembre 1918 tion pruvas. – La 17-jara Kailas redonis la unuan kaj lastan strofojn. Mi prenis la riskon imiti la stilon antaŭjarcentan aldonante mian finnigon de la strofoj dua kaj tria.

La vojo

Tra densa mallumo briletas la celo,

al kiu kuraĝe ni iras.

Simile al stelo en nokta ĉielo,

al ni la direkton ĝi diras.

Kaj nin ne timigas la noktaj fantomoj,

nek batoj de l’ sortoj, nek mokoj de l’ homoj,

ĉar klara kaj rekta kaj tre difinita

ĝi estas, la voj’ elektita.

Tie

Läpi usmien siintää jo maalimme tuo

mihin rientomme rohkea johtaa.

Se näyttävi suuntamme viittoen luo

kuin tähtönen, yössä mi hohtaa.

Yön aaveet ja hirmut ei säikytä meitä,

me kuljemme suoraan ja varmoja teitä;

ei kohtalon kohlut, ei ilkuntakaan

meit’ tieltä saa horjahtamaan.

Ni semas kaj semas, neniam laciĝas,

pri l’ tempoj estontaj pensante.

Cent semoj perdiĝas, mil semoj perdiĝas, –

ni semas kaj semas konstante.

”Ho, ĉesu!” mokante la homoj admonas, –

”Ne ĉesu, ne ĉesu!” en kor’ al ni sonas:

”Obstine antaŭen! La nepoj vin benos,

se vi pacience eltenos”.

Me toukoa kylvämme ain’, väsymättä,

se parhaaksi tulevaisuuden.

Jos häviää siemen ja kasvunsa jättää, –

me kylvämme siemenen uuden.

”Voi, laatkaa!” ihmiset ilkkuen kieltää, –

”Me jatkamme, kestämme!” sydän sen tietää:

”Työllemme kiitos sukupolvien päästä,

kun nyt emme tarmoa säästä.”

Se longa sekeco aŭ ventoj subitaj

velkantajn foliojn deŝiras,

ni dankas la venton, kaj, repurigitaj,

ni forton pli freŝan akiras.

Ne mortos jam nia bravega anaro,

ĝin jam ne timigos la vento, nek staro,

obstine ĝi paŝas, provita, hardita,

al cel’ unufoje signita!

Jos kuihtuivat lehdet ja tuulet ne veivät,

me kiitämme vaikeuksista.

Nuo pakkaset, paahteet ja myrskytkään eivät

voi tammeta uudistumista,

jonka puolesta päättänyt joukkomme on

ain’ yhdessä seistä, olla horjumaton.

Mikä päätetty on, sitä tavoitetaan

siksi kunnes se saavutetaan.

Nur rekte, kuraĝe kaj ne flankiĝante

ni iru la vojon celitan!

Eĉ guto malgranda, konstante frapante,

traboras la monton granitan.

L’ espero, l’ obstino kaj la pacienco –

jen estas la signoj, per kies potenco

ni paŝo post paŝo, post longa laboro,

atingos la celon en gloro.

Siis suoraan ja uljaina eespäin ain’

päin maalia tietämme suurta!

Kas, lopulta pisara pienikin vain

voi paatehen uomansa uurtaa.

Jos toivo ja tarmo ja maltti on myötä,

jos säiky ei vaivoja, vaaroja, työtä,

niin vihdoinkin taistellen saavutahan

päämääräämme korkeahan.
L.L.Zamenhof 1896
Uuno Kailas 1918 (1. ja 4.)
Tuomo Grundström 2020 (2. ja 3.)