Tuomo Grundström: Joulusatu

Pikkutytön aika käy pitkäksi yksin kotona. Oli vielä pimeää, kun äiti lähti töihinsä ja käski tiukasti pysyä sisällä uunin lämmössä.

Tyttö katselee ikkunasta. Hän on pieni tyttö, ja pieni on ikkunakin; pieni on talo, mökkihän se vain on.

Tyttö tuntee itsensä yksinäiseksi. Vanhemmat ovat työssä. Isä on kaukana, toisessa pitäjässä, kaukana kylistä, metsätöissä, kuten aina talvisin; harvoin hän käy kotona, tytär odottaa niitä sunnuntaita kuin joulua – eikä joulu nyt olekaan enää kaukana. Silloin isä tulee moneksi päiväksi!

Äiti ei ole kaukana, hän käy töissä omassa kylässä, isossa talossa. Usein tyttö pääsee mukaan ja auttaa mitä osaa, lakaisee, järjestelee, ruokkii lampaita. Toisinaan hän vain leikkii, eikä äiti häntä siitä toru. Joskus, kuten nytkin, äiti ei ota häntä mukaansa. Pian on joulu, suuren talon juhlavalmistelut ovat monet ja kiireiset, eikä äiti tahdo lasta sinne tänne rientävien ihmisten ja hevosten joukkoon. Varmempi jättää hänet kotiin ja kieltää ankarasti sytyttämästä tulta ja avaamasta ovea kenellekään.

Lapsen aika käy pitkäksi. Pitkä on talvinen päivä. Oli vielä pimeää, kun äiti lähti töihinsä ja käski tiukasti tyttären jäädä sisälle. Uuni on lämmin, päivän mittaan ei tarvitse lämmittää, eikä lapsi saa sytyttää tulta. Äiti on laittanut puuroa ja jättänyt leipää ja maitoa ateriaksi.

Tyttö leikkii puupalikoilla, kävyillä ja räsynukellaan.

Päivä on pitkä, mutta pohjolan talvisydämenä valoisaa ei kestä kauan. Tyttö tietää sen, vaikka on pieni; hän tietää, että pian hämärtyy taas, ja sitten tulee niin pimeä, ettei ikkunasta näe enää mitään. Ei hän pelkää, onhan hän iso ja rohkea tyttö – niin äiti sanoo, ja niin sanoi isäkin viimeksi käydessään kotona kaukaiselta työmaaltaan. ”Isän pikku piika”, hän sanoi. Tyttö tahtoo olla isän luottamuksen mittainen. Isä on maailman vahvin ja kaunein mies!

Nyt on vielä valoisaa. Lapsi näkee lasiruudun takaa linnun. Pieni se on, lentelee ihan lähellä edestakaisin pihan yllä. Nyt hän tunnistaa sen: varpunen. Eihän se voisikaan olla pääsky eikä leivo, kyllä tyttö nekin tuntisi. Hän tietää niiden jo aikoja sitten lentäneen muille maille. Ne palaavat, mutta vasta joskus. Varpunen on jäänyt, sen siivet eivät kanna niin kauas.

Varpunen kiertelee kuin etsien jotakin. Tyttö ymmärtää: Lumipyry on peittänyt maan ja puut, lintu etsii ruokaa, mutta ei löydä. Tyttökin tietää, mitä nälkä on. Mökissä on koettu puutteenkin aikoja. Mitä on köyhyys – sitä hän ei vielä osaa ajatella.

Äiti on kieltänyt menemästä ulos, on pakkasta eikä kunnon ulkovaatteita ole.

Pehmeä valkoinen lumi olisi houkutteleva leikkipaikka. Onkohan varpusen kylmä? Sillä on höyhenpuku, onkohan se tarpeeksi paksu ja lämmin? Miksi ihmisellä ei ole höyheniä tai turkkia niin kuin eläimillä? – Mutta linnulla on ihan varmasti nälkä. Se on jo kauan lennellyt ympäriinsä löytämättä mitään.

Lapsi tekee päätöksen. Onhan äiti kieltänyt menemästä ulos tai päästämästä ketään tuntematonta sisään, mutta eihän varpunen ole tuntematon, ja jos vain avaa oven ja menee portaalle, eihän silloin mene oikeasti ulos. Hän ottaa jyviä ja avaa oven.

Lakaistulla portaalla seisten hän ojentaa kätensä: ”Varpunen, pikku varpu, onko sinun nälkä? Tule tänne, saat jotakin. Tule, älä pelkää!”

Pikkulintu lentää ympyrää, lähestyy, aivan hetkeksi pysähtyy ilmassa – miten taitava se onkaan! – Se ei pelkää, lähestyy ja laskeutuu portaalle. Lapsi kyykistyy sen eteen ja ojentaa jyväkättä. Kutittaa, kun nokka nappaa jyvän, sitten toisen. Lintu nokkii ja nielee kaikki jyvät.

Lintu katsoo lasta, kallistaa päätään, laulaa, lausuu: ”Tititii, tyttönen, autoit toista lasta. Tititii, tiesit sen, tulin taivahasta.”

Lapsi kuulee ja ymmärtää. Vanhemmat ovat kertoneet. Nyt hän tietää, kuka pikku lintu on, mistä se tulee.

Illalla äidin palatessa on jo pimeä. Tytär kertoo päivän tapahtumista. ”Äiti, minä avasin oven, oliko se tuhmaa? Minun oli ihan pakko mennä ulos, mutta vain portaalle eikä kauemmas, minun täytyi mennä ja viedä jyviä, kun hänen oli kylmä ja nälkä. Hän söi jyvät ja kiitti, minä tiedän, kuka hän on. Ethän ole vihainen, äiti?”

Äiti ei sano mitään. Hän ottaa pikkuisen syliinsä ja pitää kauan lähellään.

Veli olisi jo isompi, jos Jumala ei olisi tahtonut häntä aikaisin luokseen. Tyttö ei häntä ole nähnytkään, ja vanhemmillakin oli hänet vain lyhyen ajan. Hän olisi jo iso poika, mutta lapsi ei koskaan kasva niin isoksi, ettei mahtuisi äidin syliin. Hän on yhtä aikaa poissa ja äidin sydämessä. Isänkin vakavissa silmissä näkyy yhä hänen kuvansa.

Veljellä on nyt pysyvä koti, ja sieltä hän ilmoitti siskolleen, että kaikki on hyvin ja tunnen sinut, näen sinut. Varpunen on lentänyt pois, niin korkealle, ettei sitä enää näy. Yö on laskeutunut, mutta ei ole aivan pimeää. Tähdet valaisevat, ja taivaan korkeimmalle kohdalle on ilmestynyt kaikkia muita suurempi ja kirkkaampi tähti. Joulu on lähellä.

Kirjoittaja on raumalainen eläkkeellä oleva erityisopettaja ja vasemmistoliiton varavaltuutettu.