Tuomo Grundström: Kaksi Kustaata

– Menneenä kesänä pääministeri Petteri Orpo (kok.) esittäytyi eduskunnalle ikään kuin kirjallisuudentuntijana lainaten luottamuskeskustelussa Väinö Linnalta lausetta

”en ole heiltä luottamustani saanut, niin en voi sitä myöskään menettää”.

Aika erikoista on oikeistohallituksen johtajan ottaa sanoja sisällissodan kumousosapuolen suusta.

Akseli Koskela oli Pohjantähti-kolmoisromaanissa punapäällikkö. Hän vältti teloituksen ja vapautui vankileiriltä, mutta häneltä riistettiin kansalaisluottamus.

• Kansalaisluottamuksen menettänyt henkilö ei ollut äänioikeutettu eikä vaalikelpoinen kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa.
• Häntä ei voitu nimittää valtion tai kunnan virkaan eikä valita jäseneksi kunnallisiin lautakuntiin tai yhdistyksen hallitukseen.
• Hän ei myöskään voinut toimia todistajana eikä toisen henkilön asiamiehenä oikeudessa.
• Lisäksi henkilö, joka oli menettänyt kansalaisluottamuksensa, ei saanut toimia kauppiaana eikä harjoittaa eräitä laissa mainittuja elinkeinoja.

Kansalaisluottamuksen menettäminen merkittiin myös kirkonkirjoihin ja siviilirekisteriin, ja se oli merkittävä virkatodistukseen. Tuo laki säädettiin vuonna 1889 ja kumottiin vasta 1969.

Siitä asiasta romaanihenkilö Akseli Koskela sanoi, ettei hän ole heiltä – hänet ”kapinoinnista” tuominneilta – luottamustaan saanut. 

Vaan poimitaanpa Pohjantähdestä ehdottoman itsellinen henkilöhahmo tuon kapinan ajalta. Pentinkulman punakaartin innokkaat nuorukaiset toivat esikuntaan Susi-Kustaan, erakkomaisen yrmyn, koska hänellä oli pyssy riistaa ja joskus suurpetojakin varten aikana, jolloin susista maksettiin tapporahaa.

Kaartilaispojat vaativat Kustaan pyssyä pois. ”Menee vielä lahtarien puolelle”.

Räätälimestari Halme, joka oli pysytellyt erossa kapinasta, mutta lopulta tullut Koskelan pyynnöstä auttamaan uuden siviilihallinnon järjestämisessä, tunsi Kustaan, tunnisti kuvion ja käski antaa hänen pitää aseensa:

”Sehän on hänen elinkeinonsa, osaksi ainakin”. 

Susi-Kustaa oli kuvitteellinen romaanihenkilö, mutta euralainen Kustaa Järvinen (1897– 1979) oli satakuntalaisen kansanmusiikin hyvin todellinen ja huomattava tekijä.

Hän oli myös työväenasian edistäjä, mikä vei sekä hänet että isänsä Fransin (1857–1918) ”kapinoitsijoina” vankilaan Poriin. Järvisten vaiheista on Euran kunnan sivulla Risto Kuparin artikkeli, jonka kehotan lukemaan.

Kustaan kaksi poikaa, Olavi ja Oiva, olivat hekin viulunsoittajia ja mestaripelimanneja. Oivalta kuulin mm. seuraavat muistelukset Kustaasta:

Varhaisella kaksikymmenluvulla eräs kovimman linjan toveri paheksui Kustaata: ”Mitä sinä menit sen yhden talon tyttären häitä soittamaan. Se isäntähän oli sitä lahtariporukkaa!”

Kustaa vastasi kysymyksellä: ”Sinulla on työmaa pöllimetsässä. Kenenkäs se nyt olikaan?” 

Kunnanverot perittiin siihen aikaan jälkikäteen taksoituksen jälkeen, ja monilta niitä jäi ylivuotisesti rästiin. Niin kävi Kustaallekin. Poliisimies lähetettiin niitä perimään, ja kun rahaa ei ollut, poliisi otti niistä saatavista ainoan arvoesineen, viulun.

Vaan vallesmanni lähetti poliisin palauttamaan viulun, taisi evästää haukuillakin innokkaan virkamiehen: ”Työkaluja ei saa takavarikoida!”

Pentinkulman kraatari tavoitteli sitä, mitä valistunut vallesmanni tahtoi pitää: oikeusvaltiota.  

Kirjoittaja on raumalainen eläkkeellä oleva erityisopettaja, vasemmistoaktiivi ja kirkkovaltuutettu

Lue lisää Tuomo Grundströmin kolumneja.

Jaa artikkeli