Tuomo Grundström: Avainsanoja Kiveltä, harmaasta kivestä

Lokakuun kymmenennen kunniaksi poimintoja kaikkein klassisimmilta romaanihenkilöiltä. He ovat jo aikamiehiä, muttei vielä aikuistuneita: 

AAPO. Sanonpa: tämä hurja elämä ei käy päisin, vaan on sen loppu viimein hävitys ja turmio. Veljet! toiset tavat ja toimet, jos toivomme onnea ja rauhaa.

Pojat ovat menossa lukkarille oppiin. Motivaationa vain pakko:

TIMO.

Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa. 
Sinnepä ei Hallin hammas
Eikä metsämiehen ansa
Ehtineet milloinkaan.
Kammiostaan korkeasta
Katselee hän mailman piirii,
Taisteloa allans’ monta;
Havu-oksan rauhan-viiri
Päällänsä liepoittaa.
Mikä elo onnellinen
Keinuvassa kehtolinnass’!
Siellä kiikkuu oravainen
Armaan kuusen äitinrinnass’:
Metsolan kantele soi!
Siellä torkkuu heiluhäntä
Akkunalla pienoisella,
Linnut laulain taivaan alla
Saattaa hänen iltasella Unien Kultalaan.

Motivaatio meni pojilta ja pojat karkuun lukkarintalon ikkunasta: 

JUHANI. Akkuna sälähti ja taivas välähti, kun kerran vaan keikahti Jussin pussi! Se oli Laiska-Jaakon mälli. 

He joutuvat tappeluun Toukolan kylän poikien kanssa ja päättävät lähteä Impivaaran korpeen, pois kylästä. Elävät keskenään, iloisestikin. Vaan joulun juhlinta karkasi hallinnasta, ja tuli karkasi päälle:

Lumessa seisoivat veljekset, kaikki selin vasten humisevaa paloa, nostellen ja lämmitellen milloin oikeata, milloin vasempaa jalkaansa; ja punersivatpa ne jalat, lumen ja tulen haudottuna, punersivat kuin hanhien räpylät.

Mutta olipa tämä yö heille kamala ja hirmuinen. He juoksivat ankarasti, juoksivat vilkaisten ja huohoittain, ja epäilys tuijotteli ulos heidän seiväskankeista katseistansa, jotka he lakkaamatta teroittivat kohden entistä Jukolan kotoa. Niin he sanaakaan lausumatta kirmasivat yhä eteenpäin, ja nopeasti pakeni heidän altansa luminen maa. Mutta viimein, ehdittyään Pohjanpellon töyrylle, näkivät he kalveassa kuutamossa, mäen rinteellä Jukolan talon, ja melkein yht’aikaa kuului heidän suistansa: »Jukola, Jukola!» 

Taula-Matti, vanha metsämies, kertoo seikkailuistaan, joissa usein toistuu loppukaneetti ”ja sitten me ryypättiin”. Veljeksetkin maistelevat niin, että heistä järkevin:

AAPO. Ja toivokaamme, ettei ole tämä turmelevan tavan alkeiksi.

Viertolan kartanon karanneet härät – neljäkymmentä! – ajoivat miehemme korkealle Hiidenkivelle, mistä heidät pelasti vain koko nautalauman ampuminen. Ne maksettiin kaskipellon sadolla, mikä vapautti käräjänkäynniltä.

Tuli muitakin vaikeuksia, joista selvittiin, ja lukutaidon välitti nuorin ja nokkelin veljistä, Eero, joka ensin haki opin lukkarilta ja piti sitten koulua Impivaarassa. Aina hän ei tehnyt sitä asiallisesti. Juhani käski suivaantuneet oppilaat kanssaan ulos:

Niin hän lausui, astui pihalle, ja muut seurasivat häntä; ja vähän levottomalla sydämellä rupesi nyt Eero arvelemaan, mitähän tarkoittaisi tämä heidän siirtymisensä ulos.

Mutta veljekset tuumiskelivat pihalla, miten he parhaiten voisivat masentaa Eeron häijyä kompahimoa, joka saattoi hänen ilvehtimään, aapiskirja kourassa, ja tekemään pilkkaa ei ainoastaan heistä, vaan myös Jumalasta ja hänen sanastansa. Ja he tuomitsivat hänen ansainneeksi vakavan pieksiäissaunan.

Astuivat he taasen pirttiin, ja tuore, koivuinen ruoska veli Juhanin kourassa hirvitti Eeron sielua. Iskivätpä poikaan Tuomas ja Simeoni kiinteillä kourilla; ja parastansa teki nyt Juhanin hulja. Siinä Eero huusi, potki ja raivosi, ja päästyänsä viimein, katsoi hän ympärilleen hirmuisella, murhaavalla muodolla.

Kymmenen vuoden kasvun jälkeen veljekset palasivat kylään vanhaan Jukolaan, jonka olivat vuokranneet, ja jakoivat nyt talon keskenään.

Jokaisesta tuli yhteisössään arvostettu mies. Kirjan viimeinen, neljästoista luku kuvaa tämän kehitys- ja selviämistarinan päätöstä jokaisen osalta. Poimitaan tähän Eero:

Sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkisteli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioja pitäjästä, lähetettäväksi samaan lehteen.

Ja mieliisti otti aina toimitus vastaan hänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan, esitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin. Ja tämänkaltaisista harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta.

Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet.

Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.

Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta. Hänenpä uljaasta, väsymättömästä toimestansa rakettiin pitäjään jonkunmoinen kansakoulu, joka oli ensimmäisiä Suomessa. Ja vieläpä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä laitosta matkaansaattoi hänen seurakuntaansa.

– Myös oli hänellä huoneellisten askartensa ja puuhiensa alituisena silmän-osoitteena vanhin poikansa, josta hän oli päättänyt kouluttaa tiedon ja taidon miehen.

Kirjoittaja on raumalainen eläkkeellä oleva erityisopettaja, vasemmistoaktiivi ja kirkkovaltuutettu

Lue lisää Tuomo Grundströmin kolumneja.

Jaa artikkeli