Tuomo Grundström: Yllytän heittäytymään Kalevalaan

– Elias Lönnrot päiväsi Kalevalan ensimmäisen laitoksen esipuheen helmikuun 28. päivänä 1835. Neljätoista vuotta myöhemmin, 1849, ilmestyi täydennetty laitos, se, jonka me nyt tunnemme.

Suomen- ja karjalankielisen valtavan perinneaineiston Lönnrot – joka ei suinkaan yksinään näitä runoja kerännyt – järjesti  maailmankertomukseksi.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on 2019–21 toimittanut koko Kalevalan tekstit, ja paljon muuta niihin liittyvää, omaan portaaliinsa, Avoimeksi Kalevalaksi.

Poimin siitä valittuja nostoja selvittämään ihmelaite Sampoa, josta käytiin kauppaa ja lopulta sodittiin, ja sitten kävi kuten aina käy. (Muistutus militaristeille!)

Yllytän heittäytymään teokseen!

Tuomo Grundström

(Kolumni jatkuu kuvan jälkeen.)

Varoitus: Sisältää juonipaljastuksia!

Louhi, Pohjolan emäntä, lupaa antaa tyttärensä Väinämöiselle puolisoksi, jos tämä takoisi sammon Pohjolaan. Väinämöinen lupaa lähettää seppo Ilmarisen takomaan kunhan pääsee kotiin. Hän saa Pohjolan emännältä reen ja hevosen kotimatkalle.

Ilmarinen saapuukin pian Pohjolaan, ryhtyy työhön ja takoo sammon.

Ilmarinen pyytää tiettyä nuorta naista puolisokseen ikään kuin työnsä palkaksi. Pohjan neito teeskelee esteitä, sanoo, ettei vielä kodistansa joutaisi. Ilmarinen tyytyy tähän, saa purren ja palaa kotiinsa.

Kuultuaan Ilmarisen takoneen sammon, Väinämöinen purjehtii Pohjan neitoa kosimaan. Ilmarinen rientää hänkin hevosella rantoja myöten Pohjolaan.

Pohjolan emäntä neuvoo tytärtään menemään Väinämöiselle. Tytär itse haluaa kuitenkin mennä sammon takoja Ilmariselle, ja vastaa Väinämöiselle, ettei huoli hänestä.

Kun Ilmarinen tulee Pohjolan tupaan ja kysyy tytärtä, hänet määrätään vaarallisille ansiotöille. Pohjan neidon neuvoilla hän saa työt täytetyksi.

Ensin Ilmarinen kyntää käärmepellon, toiseksi saa Tuonen karhun ja Manalan suden, kolmanneksi pyytää suuren hauen Tuonelan joesta.

Pohjolan emäntä lupaa ja kihlaa tyttärensä Ilmariselle. Väinämöinen palaa pahoilla mielin Pohjolasta, ja kieltää kenenkään lähtemästä kilpakosijaksi nuorempansa kanssa.

Lemminkäinen tulee Pohjolaan ja käyttäytyy monella tapaa ylimielisesti. Pohjolan isäntä suuttuu, ja kun ei voita Lemminkäistä loitsutaidoissa, vaatii häntä miekkasille. Lemminkäinen lyö Pohjolan isännältä pään poikki. Kostaaksensa Pohjolan emäntä kerää sotaväkeä häntä vastaan.

Lemminkäinen lähtee sotatoverinsa Tieran kanssa sotimaan Pohjolaan.

Louhi laittaa kovan pakkasen vastaan. Se jäätää heidän laivansa mereen, ja Lemminkäinen tovereineen pakenee jäätä myöten rannalle. Hän kiertelee kauan korpia surkeassa tilassa, kunnes viimein pääsee taas kotitilalleen.

Ilmarinen lähtee Pohjolaan entisen naisensa nuorempaa sisarta kosimaan. Hän saa siellä pahoja herjasanoja vastaukseksi, suuttuu ja ryöstää tyttären. Kotimatkalla tämä neito herjaa Ilmarista ja pahoittaa hänen mielensä. Lopulta Ilmarinen laulaa hänen lokiksi.

Kotiin palatessaan hän kertoo Väinämöiselle Pohjolan huolettomasta elämästä sammon varassa sekä siitä, miten hänelle kosiomatkalla oli käynyt.

Väinämöinen kehottaa Ilmarista lähtemään kanssaan hakemaan sampoa Pohjolasta. Ilmarinen suostuu, ja uroot lähtevät veneellä matkaan. Lemminkäinen huomaa heidät matkalla ja tarjoutuu mukaan. Hänet otetaankin mielellään kolmanneksi mieheksi.

Sampomatkalaiset tulevat koskelle. Kosken alla vene tarttuu ison hauen selälle. Hauki tapetaan, sen pääpuoli saadaan veneeseen, keitetään ja miehet murkinoivat.

Väinämöinen tekee hauen leukaluusta kanteleen, jota moni yrittää näppäillä, mutta ei saa sitä soimaan.

Kun Väinämöinen soittaa tätä kanteletta, kaikki elävät – yksin haltiatkin ilmassa, maalla ja meressä – rientävät koolle soittoa kuulemaan.

Kaikkien sydän tuli soitosta niin liikutetuksi, että vedet puhkesivat silmiin. Väinämöisen omistakin silmistä tippuivat suuret pisarat. Kyyneleet putosivat maahan ja vierivät veteen, jossa ne muuttuivat soreiksi sinerviksi helmiksi.

Lopulta uroot saapuvat Pohjolaan. Väinämöinen kertoo heidän tulleen sammon jaolle, ja jos hyvällä eivät saisi puolta siitä, veisivät kaiken väkisin. Pohjolan emäntä ei halua jakaa sampoa. Hän kokoaa Pohjolan väen vastustamaan.

Väinämöinen ottaa kanteleen, alkaa soittaa ja nukuttaa soitollansa koko Pohjolan väen.

Sitten hän käy toveriensa kanssa sampoa katsomaan. He saavat sen kivimäestä ulos, vievät veneeseensä ja lähtevät Pohjolasta kotiin päin.

Vasta kolmantena päivänä Pohjolan emäntä havahtuu unesta. Huomattuaan sammon viedyksi, hän laittaa sakean sumun, ison tuulen ja muita vastuksia pidättämään sammon viejiä. Myrskyssä Väinämöisen uusi kannel putoaa mereen.

Pohjolan emäntä varustaa sotapurren ja lähtee takaa-ajoon. Kun hän yllättää sammonviejät, syntyy merellä taistelu Pohjolan ja Kalevalan väen välillä.

Kalevalaiset saavat voiton, mutta Pohjolan emännän onnistuu sysätä sampo veneestä mereen, jossa se särkyy ja menee kappaleiksi.

Sammon suuremmat palat vaipuvat meren tavaroiksi, mutta pienempiä ajavat aallot rantaan. Väinämöinen löytää niitä ja toivoo saavansa niistä alun uudelle onnelle.

Pohjolan emäntä uhkaa hävittää kaiken menestyksen Kalevalasta, mutta Väinämöinen sanoo, ettei pelkää.

Pahoilla mielin häviöstään Pohjolan emäntä palaa kotiin. Hänelle ei jäänyt sammosta kuin tyhjä kansi.

Väinämöinen kerää tarkkaan kaikki sammon muruset rannalta, laittaa ne kasvamaan ja toivoo Kalevalaan ikuisiksi ajoiksi onnea.

Ilmarinen takoo uuden kuun ja auringon, mutta ei saa niitä valaisemaan. Väinämöinen saa kuulla kuun ja auringon olevan Pohjolassa vuoren sisässä.

Hän lähtee Pohjolaan, taistelee Pohjolan väen kanssa ja voittaa. Hän yrittää saada kuuta ja aurinkoa vuoresta, mutta ei pääse sisälle.

Väinämöinen palaa kotiin taottamaan uusia aseita, joilla hän saisi vuoren auki.

Kun Ilmarinen alkaa takoa aseita, Pohjolan emäntä kuulee ja pelkää itsellensäkin käyvän huonosti. Niinpä hän  laskee kuun ja auringon vapaaksi.

Kun Väinämöinen näkee kuun ja auringon taas taivaalla, hän tervehtii niitä ja toivoo, että aina kulkisivat kauniisti ja saattaisivat onnea maille.

Kirjoittaja on raumalainen eläkkeellä oleva erityisopettaja, vasemmistoaktiivi ja kirkkovaltuutettu.

(Latojan huomatus: Kehtaako joku vielä väittää, että Kalevalan tarina olisi tylsä?)

Lue lisää Tuomo Grundströmin kolumneja.

Jaa artikkeli