Tuomo Grundström: Kirjailijapari

Heistä tiedetään yleisesti oikeastaan aika vähän. Miehestä mieleen tulee Vänrikki Stoolin tarinat, vaimosta torttu.

Leivonnaista ei oikein voi välttää; jo viikkoja ennen Johan Ludvig Runebergin (1804–77) syntymäpäivää, helmikuun viidettä, kaupat ja kahvilat houkuttelevat asiakkaita Fredrika Runebergin, o.s. Tengström, (1807–79) reseptin mukaan leivotulla lieriönmuotoisella tortulla. Porvoolainen kondiittorimestari Fredrik Ekberg tuotteisti sen 1860-luvulla perustettuaan liikkeen Helsinkiin.    

JLR:ltä tunnetaan tietenkin Vänrikit, runokuvaus Suomen sodan 1808–09 vaiheista, henkilöistä ja vaikutuksista.

Tuo sota oli aikansa etupiiripolitiikkaa; Ranska ja Venäjä olivat sopineet keskenään Suomesta. Senkertainen tulos oli Suomelle suotuisa, maa sai lähes vuosisadan mittaisen työrauhan kehittää elinkeinojaan ja kulttuuriaan. Venäjän laajentumis- ja kansallispolitiikka nousi vasta lähes vuosisata myöhemmin. Silloin Suomen oma kansallinen tietoisuus oli jo puhjennut kukoistukseen kuorestaan.

Runebergiä pidettiin omana aikanaan ruotsin kielen loistavimpana käyttelijänä. Häntä seurasi suomenkielinen kirjallinen sukupolvi 1800-luvun toisella puoliskolla. Ulkomaanystäville voi Helsingin Esplanadin puistoa pitkin kävellessä esitellä vastaantulevista patsaista, että tässä on kaksikielisen Suomen kaksi Puškinia, tai Schilleriä, tai Keatsia, tai Verlainea. Ensin kohdataan Runeberg, sitten Eino Leino. Niin, ja onhan siellä Topeliuskin.

Kaksi Paavoa

Runebergin merkittävää, mutta vähän tunnettua tuotantoa on vuoden 1832 Hirvenhiihtäjät-runoelma. Se kuvasi kansanelämää ja herätti aiheensa vuoksi aikalaisarvostelua: talonpoikainen on liian tavallista, muka ei ylevää. 1830-luvulla syntyivät myös Idyll och epigram, tunnelma- ja tilannerunoja, joissa tapaa kaksi Paavoa.

Saarijärven Paavon kaikki tietävät. Ojan Paavoa tuskin tunnetaan, sillä ensimmäinen Paavo on kansallisromantiikkaa, omalla laillaan oman aikansa edistystä ja siksi eräänlainen ikoni, kun taas jälkimmäinen Paavo on vain romantiikkaa.

Otetaanpa pari näytettä niistä idylleistä:

Nämä seuraavat tarttuvat ajan oloihin, jotka eivät vapautta suosineet:

Kapinoinnin voi kieltää, muttei estää:

Omaishoitaja

Fredrikalla oli vähemmän aikaa ja voimia sijoittaa taiteelliseen työhön. Kahdeksan lasta, joista kuusi eli aikuisikään saakka, teetti paljon muutakin työtä kuin tortunleivonnan. Siitä huolimatta Fredrika oli mukana perustamassa Porvooseen rouvasväen yhdistystä, joka pyrki kohottamaan tyttöjen sivistystasoa ja parantamaan vähäosaisten asemaa. Fredrika valittiin johtokunnan puheenjohtajaksi, jona hän pysyi 16 vuotta. Yhdistys sai aikaan muun muassa köyhille tytöille koulun.

Vaikka naisasialiikkeen ajat olivat vasta edessäpäin, Fredrika Runebergin kirjoituksista voi havaita, että hän pohti jo samoja asioita. Hän avusti Litteraturblad-lehteä ja loi historiallisen romaanin Rouva Catharina Boije ja hänen tyttärensä (1842), joka sijoittuu Kaarle XII:n sotien ja isonvihan aikaan kuvaten naisten tukalaa asemaa ja kohtaloita.

Fredrika on kertonut kirjoittaneensa silloin, kun oli liian väsynyt edes ommellakseen.

J.L. Runeberg sai aivoverenvuodon ja halvaantui vuonna 1863. Fredrika oli hänen omaishoitajansa kolmetoista vuotta, JLR:n kuolemaan 1877 saakka. Ennen omaa kuolemaansa hän ehti vielä toimittaa miehensä jälkeenjääneet kirjoitukset painokuntoon.

Vasenvoiman lukijoilla on tapana ajatella, myös ja varsinkin toisin. Niinpä sopii päättää kolumni runoon ajatuksesta (Tanken) kokoelmasta Dikter III (1841):

Kolumnin kirjoittaja on raumalainen vasemmistoliiton varavaltuutettu ja kirkkovaltuutettu.

Jaa artikkeli

Facebook

Pinterest

Twitter

Linkedin