Tuomo Grundström: Seurakunta on sekalainen

Ensi vuonna Suomen uskonnonvapauslaki täyttää vasta sata vuotta. Aiemmin evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyydestä oli käytännössä mahdotonta erota, koska kirkolla oli väestökirjanpidon monopoli. Siviilirekisteri perustettiin vasta vuonna 1918, ja vasta vuoden 1923 uskonnonvapauslaki salli liittyä tai olla liittymättä mihin tahansa uskontokuntaan ja myös perustaa uusia.

Työväenpuolueen perustanut Forssan kokous oli vaatinut vuonna 1903 valtionkirkon lakkauttamista ja uskonnollisten yhteisöjen rinnastamista yksityisiin yhdistyksiin sekä uskonnonopetuksen poistamista kouluista. Sellaisenaan se tavoite ei ole toteutunut, mutta oikeuden tulla omalla uskollaan autuaaksi tasavalta takaa ja turvaa.

Vasemmistolaiseen maailmankatsomukseen oletetaan toisinaan kuuluvan uskonnonvastaisuus, ateismikin. Käsitys on väärä. Vasemmistonäkemys on uskonvapaus.

Maailmankatsomusta ei oikeastaan ole ilman jonkinlaista suhdetta hengellisyyteen. Jumalan olemassaolo on oikeastaan iso juttu vain sille, jolle on tärkeätä se kieltää. Uskovalle ei, koska jumalaa ei voi kieltää. Eikä pilkatakaan, sillä jumalaan ei ihmisten pilkka ulotu; se mitä toisinaan vieläkin niin kutsutaan, on uskonrauhan loukkaamista. Sitä ei voi missään tapauksessa hyväksyä. Pahimmillaan uskonrauhan rikkominen on vihapuhetta.

Kristillinen etiikka on lähellä vasemmiston arvomaailmaa, tasa-arvoa ja ihmisen, ihmisarvon kunnioittamista.  Seurakuntien tuki jäsenilleen – eikä vain heille – on hengellistä ja myös aineellista.  

Seurakunta on yhteinen, siinä kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on. Sanonta ”sekalaista seurakuntaa” on mitä osuvin, sillä sekalaisuus on todellakin luterilaisen seurakunnan ensisijaisin ominaisuus. Se kuuluu kaikille, ketään ei torjuta. Luterilaisen opin ydin on ”yksin armosta” – mikä ei toki vapauta vastuusta oman tahdon mukaisesta toiminnasta.

Italialainen Giovanni Guareschi (1908–68) loi aikoinaan suositun romaani- ja elokuvahahmo Isä Camillon, katolisen papin. Guareschia ei kyllä voi vasemmistolaiseksi väittää, ennemminkin päinvastoin.

Humorististen Camillo-juttujen toinen päähenkilö on usein Peppone, paikallinen kommunistien nokkamies (eletään Italian viisikymmenlukua), jonka kanssa Camillo on alituisesti napit vastakkain. Seuraava – muistista poimittu ja oiottu – tapaus tulkoon kerrotuksi:

Isä Camillo tulee tapansa mukaan kirkkoonsa alttaritaulun eteen keventämään sydäntään Kristukselle ja kertoo tuohtuneena:

”Tänäänkin tapasin sen Pepponen ja sanoin hänelle, miten jumalattomia kommunistit ovat. Nyt kun te voititte vaalit, vedätte kansan kadotukseen. Ensin se nauroi ja sitten se suuttui, sanoi, että heidän kannattajansa ovat ihan yhtä hyviä kristittyjä kuin kaikki muutkin!”

Kristus katsoo Camilloa hyväntahtoisesti ja vastaa: ”Niinhän se sanoi. Mieti sitä, poikani.”   

Giovanni Guareschi

Kirjoittaja on raumalainen eläkkeellä oleva erityisopettaja ja vasemmistoliiton varavaltuutettu.

EDIT 4.12.2022 Korjattu kirjoittajan tietoja ja kuvatekstiä

Jaa artikkeli

Facebook

Pinterest

Twitter

Linkedin