Tuomo Grundström: Runon ja suven päivä

– Heinäkuun kuudetta on vietetty ”runon ja suven päivänä” vuodesta 1992, ja 1998 lähtien se on ollut virallinen liputuspäivä.

Aloite Eino Leinon (1878–1926) syntymäpäivästä kesäisenä kirjallisuuspäivänä tuli näyttelijä ja lausuja Veikko Sinisalolta (1926–2003).

Eino Leino tarttui usein yhteiskunnallisiin aiheisiin sekä runon että proosan pihdein.

Vaikkapa romaani Pankkiherroja (1914) kannattaa etsiä ja lukea kuvauksena kapitalismista, ahneudesta ja pyrkyryydestä, joka kaataa ihmisiä tieltään ja lopulta sortaa itsensäkin.

Suvi ei ole kaikille sama. Siitä muistutuksena yksi Leinon runo köyhän osasta epätasa-arvon maailmassa:

Näin unta kesästä kerran

Näin unta kesästä kerran,
kuinka paistoi päivä Herran,
paistoi mulle, paistoi muille,
paistoi köyhänkin pihoille;
vihersi tuhannet virvet,
sinersi sataiset järvet,
iloitsi ihanat nummet,
tarinoivat metsän tammet,
puu puheli, kukka kuuli, –
köyhä sen todeksi luuli.

Luuli tullehen kesänsä,
aukaisi povensa auki,
suven hellän hellitellä,
ilman lintujen iloita –
vingahti vihainen tuuli,
ulvahti salolla hukka,
taivas viskoi talven lunta,
kylä kylmiä sanoja.

En ma kerran sen perästä
ole nähnyt kesästä unta.

Eino Leino

Immi Hellén (1861–1937) oli kansakoulunopettaja ja suomalaisen lastenrunouden ”grand old lady”.

Ketäpä hän ei olisi opastanut niin oravan kuin peipon pesään, ja saatellut metsään paimenpojan matkassa.

Hänen yli 2 000 runonsa joukossa on muutakin kuin lapsille suunnattua, myös nykyisin vähän tunnettuja, sosiaalisesti herättäviä runoja hänen oman aikansa proletaareista.

Tästä kuvauksesta on 125 vuotta, mutta se pitää edelleen monelle paikkansa.

Puotineiti

Lakkaamatta ovi aukee,
talvipäivän valo raukee
katsoo sisään ikkunasta.
Siin’ on vanhaa, siinä lasta
tungeskellen raha käissä –
saisko vuoron ensimmäissä!

Kauppaa tehdään tinkien
vielä illan joutuen.
Puotineiti pöydän takaa
tavaroita heille jakaa.
Häll’ on koko aarrevuori.

Neiti herttainen ja nuori,
kauniskin – ken sitä kysyy? –
iloisena aina pysyy,
katsoo hymy huulillaan
jokaisehen ostajaan.
– Kangasmetri, rihmarulla,
rientäkää, on kiire mulla!
– Rintaneula mitä maksaa?
Kaikki muistaakin hän jaksaa.
Kas, kuin siron käärön laittaa
käsi hento. – Eikö haittaa,
väsymys? – Ken kysyy sitä?
– Varmastikko solmu pitää?

Hetket häipyy, tunnit lentää,
tuskin hengittää hän entää.
Neiti nuori, neiti sorja,
hymyhuuli, toisen orja
myöhään iltasella vasta
vapaa päivän toiminnasta
kulkee laitakaupunkiin
yksinäisiin kamariin.

– Ken on sulla saattajana?
Talven tuuli tuttavana,
kuu, mi loistettansa valaa.
Ahdistaako sydänalaa?
Ystävää ei yhtään noissa
sulla ollut ostajoissa,
joita päivän palvelit –
vierahille hymyilit.

Immi Hellén

Kirjoittaja on raumalainen eläkkeellä oleva erityisopettaja, vasemmistoaktiivi ja kirkkovaltuutettu

LÄHDE: 

Laulujuhla-albumi. 1900. Toimittanut Kaunokirjailijaliitto Helsingin laulujuhlaan kesäkuun 18–20 p. 1900. Helsinki.