Tuomo Grundström: Vappuna kunnioitetaan luokkayhteiskunnan uhreja

”Suomen sisällissodan – kansalaissodan, luokkasodan – taistelut päättyivät yli sata vuotta sitten, mutta niihin johtaneet syyt olivat olleet kauan niitä ennen ja ne jäivät olemaan kauan niitten jälkeen.

Syyt olivat samat, joitten vaikutuksen alla liian monet joutuvat edelleen elämään liian monissa maissa. Niitten kaikkien yhteinen nimittäjä on epäoikeudenmukaisuus.

• Sadan vuoden takaisessa Suomessa ihmisten suuri enemmistö oli osaton siitä hyvästä, jota heidän työnsä tuotti;
• etuoikeutetut vähemmistöt olivat haluttomia luopumaan mistään, ja
• maailmalla sotivat suurvallat olivat kiinnostuneita Suomesta vain omien etuoikeutettujensa kannalta.

Sellaiset olot johtavat ristiriidat sovittamattomiksi. Valtiovalta, joka on haluton ottamaan huomioon kaikkien kansalaistensa oikeudet ja tarpeet, voi menettää alamaisiksi määrittelemiensä kansalaisten luottamuksen. Sellainen valtiovalta hämärtää oman oikeutuksensa.

Tuon ajan suurvallat olivat erityisesti kieltäneet oman oikeutuksensa. Ne olivat aloittaneet tuolloin jo neljättä vuotta kestäneen rosvoretken toistensa etuoikeutettujen luokkien omistusten, siirtomaitten ja tuotantopääomien kimppuun – suursodan, teollisen tuhokoneiston.

Kaksi suursodan vastakkaisten osapuolten kenraalia oli Suomen sisällissodan etuoikeutetun osapuolen sotilasjohtajina. Venäjän romahtaneen sotavoiman armeijakunnankomentaja Mannerheim järjesti hallituksen asevelvollisuusarmeijan ja valtasi Tampereen pohjoisesta, Saksan Baltian joukkojen komentaja kenraali Rüdiger von der Goltz valtasi Helsingin etelästä.

Valkoinen Suomi uskoi sotaa jatkavaan suurvaltaan, joka puolestaan uskoi Suomeen: sen pyrkimyksenä oli tehdä Suomesta oma vasallivaltionsa Saksan keisarille uskollisena kuningaskuntana. von der Goltz ja Saksan Itämeren divisioona poistuivat Suomesta vasta suursodan marraskuussa päätyttyä Saksan antautumiseen – jatkaen vielä seuraavaan kesäkuuhun ja lopulliseen tappioonsa asti sotaa virolaisia ja latvialaisia itsenäisyysjoukkoja vastaan tavoitteenaan luoda ”Baltian herttuakunta”.

Sisällissodan taistelujen jälkeen niihin johtaneita syitä voitiin alkaa käsitellä ja vaikuttaakin niihin.

Työväki palasi politiikan toimijaksi tuskallisten vaiheiden kautta; vasta joulukuussa 1918 varmistui tasavaltainen hallitusmuoto.

Kansanvaltaa ei Suomessa murskattu, mutta sitä rajattiin.

Voittanut etuoikeutettujen valtiovalta katsoi oikeudekseen omaa valtiovaltaansa yrittäneen osapuolen johdonmukaisen tuhoamisen. Sitä voittajien arvovaltaa syönyttä kostopolitiikkaa joudumme nyt muistamaan.

Emme muista kostopolitiikkaa toivoen uusia kostonkierteitä vaan sitä, että seuranneitten vuosikymmenten, varsinkin viime – ja toivottavasti viimeisen – suursodan jälkeisen enimmäkseen hyvän kehityksen kausi saa jatkua.

Työ on edelleen täällä ja pääoma tuolla, mutta työ on vallannut vaikutusvaltaa pitkällä ja sitkeällä poliittisella vaikuttamisella. Se on painanut ristiriitojen hallitsemattoman kärjistymisen meillä lähes mahdottomaksi.

Maailman tila muistuttaa kuitenkin, että niin valtioitten sisäinen kuin niitten, varsinkin suurvaltojen, välinen vakaus ei ole itsestään selvä.

Meidän suomalaisten ei pidä kotona hajottaa saavutettua eikä maailmalla myötäillä suurvaltojen itsekkäitä pyrkimyksiä.

Niillä tovereillamme, joitten muistoa olemme kokoontuneet kunnioittamaan, oli unelmia: jokaisella oma pieni unelmansa, koti, yhteisenä suuri unelma, kotimaa. Sellainen kotimaa, jossa jokaisella on oikeudenmukainen paikka. He eivät päässeet sitä rakentamaan. Meille ovat jälkipolvet sitä rakentaneet ja jättäneet meille sen vaalimisen ja vahvistamisen tehtävän.”

Punaisten muistomerkit Suomessa