Joulusatu: Pieni aasi

Raumalaisen Tuomo Grundströmin joulukertomus sivuaa myös meidän aikamme pakolaisuuteen, siirtolaisuuteen ja epävarmaan matkustamiseen liittyvää hengenvaaraa. Puheenvuoron saa nuori kuormajuhta.

– Kerron tämän oppineelle miehelle, joka tutkii eläinten kieltä ja ymmärtää minua. Hän osaa myös kirjoittaa. Sitä eivät kaikki ihmiset osaakaan. Kirjoittaminen on sellaista, että sanat muutetaan merkeiksi. Ne voi sitten taas lukemalla muuttaa sanoiksi, jotka voi kertoa toisille.

Hän lupasi kirjoittaa kertomukseni, jotta paljon myöhemminkin, vaikka monen sadan tai tuhannen vuoden päästä ihmiset saisivat sen kuulla.

Minä olen aasi. Me aasit olemme joskus kauan sitten olleet vapaita. Ihmiset sanovat vapaita eläimiä villeiksi. Kyllä vieläkin meitä elää vuorilla ja syrjäisillä niityillä vapaina, mutta kaikki, jotka minä tunnen, ovat ihmisten kotieläimiä.

Se tarkoittaa, että me olemme ihmisten palvelijoita. Teemme työtä vetämällä heidän tavaroilla kuormattuja rattaitaan ja auroja heidän pelloillaan.

Äitini työskentelee rikkaan miehen talossa. Meitä oli siellä monta aasia. Tiesin, että isäntä ei pidä meitä kaikkia. Jo monta toveriani oli lähtenyt talosta vieraitten ihmisten mukaan. Heidät on myyty. He ovat joutuneet eroon vanhemmistaan, sisaruksistaan ja ystävistään. Kyllä minä tiesin, että niin kävisi minullekin.

Eräänä päivänä isäntäni luo tuli mies, joka ilmoitti nimekseen Joosef ja sanoi tarvitsevansa aasia.

Mahtava Rooman valtakunta hallitsee meidän maatamme, ja Rooman keisari Augustus on määrännyt kaikki ihmiset ilmoittautumaan veroluetteloihin. Se tarkoittaa, että heidän pitää mennä esivanhempiensa kotikaupunkiin. Siellä kirjoitetaan kaikkien nimet muistiin. Jokainen joutuu maksamaan verorahaa keisarille.

Joosef ei aikonut itse ratsastaa minun selässäni. Hän on vahva mies, joka kyllä pystyy vaeltamaan vaikka kuinka pitkiä matkoja. Mutta hänen oli otettava mukaan puolisonsa Maria, joka odotti lasta. Lapsen piti syntyä jo aika pian.

Joosefia huolestutti pitkä matka. Miten Maria jaksaisi. Hänelle tarvittiin aasi.

Minä en osannut ajatella asiasta mitään. Tiesin, että me nuoret aasit joudumme maailmalle kaikenlaisiin tehtäviin. Niinpä lähdin muitta mutkitta Joosefin mukaan hänen maksettuaan isännälle tämän määräämän summan.

Kun kohtasin Marian, minusta tuntui heti, etten joudu, vaan pääsen häntä palvelemaan.

Hän tervehti minua niin lempeästi. Ymmärsin, että hän on ihminen, jonka avuksi minut on valittu. Tunsin, että hän on aivan erityinen ihminen.

Lähdimme matkaan. Se oli pitkä, pohjoisesta Nasaretista eteläiseen Betlehemiin. Se kesti monta päivää. Oli yövyttävä matkan varrella. Joskus saimme hyvän yösijan majatalossa, välillä yöpaikka oli niin vaatimaton, että minun kävi sääli ihmisiä. Itse kyllä pystyin lepäämään melkein missä vain.

Kerran kävi näin. Tiet ovat joskus vaarallisiakin. Meidänkin eteemme ilmestyi miesjoukko, joka vaati meitä antamaan rahamme ja muun arvokkaan. Joosef ei pelännyt rosvoja, mutta hän olisi ollut yksin koko joukkoa vastaan.

Mutta kun rosvojoukon päällikkö kohtasi Marian katseen, hän perääntyi ja käski muutkin niin tekemään. Jokin voima ympäröi nuoren Marian ja pienen aasin, minut.

Perillä Betlehemissä meillä ei ollut onnea etsiessämme yösijaa. Tai oikeastaan oli. Huonetta ei ollut, mutta minä pääsin talliin ja sinne ihmistenkin täytyi asettua.

Siellä sitten Marian aika tuli, hän synnytti pojan. Lapsi pantiin nukkumaan heinäkaukaloon. Viereisestä kaukalosta minä sain heinäannokseni. Tunsin hetken olevan jotenkin ihmeellisen, vaikka olin ennenkin nähnyt varsojen ja ihmislapsienkin syntyvän.

Tämä lapsi oli jotenkin erityinen, tunsin sen vahvasti.

Oli muitakin, jotka tiesivät lapsen erityiseksi. Läheltä tuli paimenia, jotka väittivät taivaalla liikkuneen tähden johdattaneen heidät tähän paikkaan kunnioittamaan tulevaa kuningasta. Paimenet olivat yksinkertaisia kansanmiehiä, mutta sitten tuli kolme ilmeisen oppinutta herraa, jotka väittivät samaa. Rikkaitakin he olivat; he toivat lapselle arvokkaita lahjoja, kultaa ja arvoesineitä. He olivat tulleet kameleilla.

Niitä komeita eläimiä minä ujostelin samoin kuin Joosef niitä herroja. Mutta he puhuivat Joosefille kuin vertaiselleen, Mariaa he kunnioittivat ja lapselle he kumarsivat.

Nuo kolme myös varoittivat Joosefia. He tiesivät, että paikallinen mahtimies, ”kuningas” Herodes uskoo nyt syntyneen tulevan kuninkaan uhkaavan hänen valtaansa. Siksi hän etsii lasta.

– Hän aikoo surmata lapsen!

Nuo oppineet miehet neuvoivat Joosefille, että perheen täytyy mennä naapurimaahan pakoon Herodesta ja palata vasta, kun on turvallista.

– Tarvitset näitä meidän tuomisiamme sillä pitkällä ja vaarallisellakin matkalla, he sanoivat Joosefille, joka oli vaivautunut heidän anteliaisuudestaan.

– Sinä joudut pahoihinkin paikkoihin, joudut lahjomaan virkamiehiä ja vartijoita, mutta sinä selviät.

Niin me jatkoimme matkaamme Betlehemistä naapurimaahan Egyptiin, missä jouduimme viipymään muutamia vuosia ennen kuin voimme palata kotimaahamme ja kotiseudulle Galileaan. Kaikesta me selvisimme. Sain olla mukana omalla pienellä osuudellani.

Ehkäpä voin kertoa siitä lisää toiste.

Kirjoittaja on raumalainen eläkkeellä oleva erityisopettaja ja vasemmistoliiton varavaltuutettu.